sataa vettä marraskuisena iltana, kaupungin valot sekoittuvat sumuun ja silmät eivät oikein pysy auki, on jo miltei keskiyö. seison juna-asemalla, aivan reunan tuntumassa ja näen hitaasti kohti tulevan junan. voi, miten hyvä hetki olisikaan heittää pois kaikki se, mitä olen saanut aikaan (ei juuri mitään), hypätä suuren ja varmasti jokaisen luun ja ajatuksen lopullisesti murskaavan junan alle. lähteä tarkoituksella vesisateella. olla jättämättä jälkeensä yhtään mitään, ei merkkiäkään olemassaolostani, ei mitään. 

katson järvenrannassa kalliolta alas ja näen kuinka aallot hakkaa rantakiviin. teräviin, tappaviin rantakiviin. uskaltaisinpa heittäytyä alas, pudota, pudota, pudota ja lopulta tulla seivästetyksi terävään kiveen niin kuin ne olisi tarkoitettu käytettäviksi. voi jos en tuntisi ainuttakaan ihmistä, joka jäisi kaipaamaan, tekisin sen. pudotessa tuntisi kaiken mahdollisen vapauden olla ja tehdä, tuntisi ne elon viimeisetkin hetket aina sisäelimissä saakka kunnes kaikki puhkeaisi ja olisin lopulta pelkkä ajatus vain. 

keksin satoja ja taas satoja tapoja kuolla pois, mieluiten oman käden tai ajatuksen kautta, en halua suoda kenellekään muulle sitä oikeutta, viedä henkeäni. haluan tehdä edes sen itse. kerrankin elämässä päättää ja tehdä täysin oman pään mukaan, olla miettimättä saati miellyttämättä muita.