Mielen musta sametti kietoutuu kehon ympärille luoden valheellisia kuvia. Todellisuudentaju on kadonnut jo kauan sitten. Eräänä aamuna satanut puuterilumi välkehtii punertavana pienen hetken ja sitten värikäs valo hiljalleen sammuu auringonlaskun myötä. Katson tätä kaikkea ulkopuolisena, en ole ollut kehoni sisällä hetkeen. Se on niin kylmä ja kolea että päätin lähteä muualle. Vielä ei ole tullut sitä ikävä.
Kohlin itselleni suuren määrän huolia ja murheita, niitä on kohta ainakin kaksi sangollista. Tekisi mieli upottaa kasvot sangoista toiseen ja hengittää hetken oikein syvään ja tukehtua. Muuten ne kietoutuvat yöllä kaulani ympärille ja saavat minusta otteen.
On kuin joku olisi käynyt puhaltamassa kynttilän sisältäni ja jäljelle on jäänyt vain kylmä maisema ja palaneen käry.