ensimmäinen kevätsade, katson miten kaukaiset tummat pilvet lähestyvät roikkuen ja siinä hetkessä lämmönsekainen sade valuu hiuksista maahan saakka, huuhtoen kaiken mukanaan. kaduille ilmestyy pieniä puroja jotka solisevat sateen rohistessa. taivas on raidallinen pilvistä ja auringosta ja sadepisaroiden läpi heijastuva valo saa kaiken näyttämään pieniltä kultaisilta helmiltä. yritän kerätä helmiä käsiini mutta ne valuvat hajoten sormieni läpi maahan. maistan suussa aamulla juomani inkivääriomenateen ja ajattelen sitä hetkeä jolloin ensimmäiset lehdet puhkeavat ja yhtäkkiä maisema muuttuu päivä päivältä vihreämmäksi. voi miten k a m a l a s t i minä rakastankaan tätä kaikkea, luontoa ja sen mahtavuutta. päässä pyörii, hetki sitten oli paha olla ja oma nahka tuntui vastenmieliseltä ympärillä, nyt en jaksa enää ajatella sitä miten kamalasti itseäni vihaankaan (ette edes ymmärtäisi sitä vihan määrää, miten k u k a a n voi vihata k e t ä ä n niin paljon kuin minä itseäni, ette edes ymmärtäisi).
nyt en tahtoisi luovuttaa, en antaa periksi, en alentua hirveään apatiaan, en jäädä oman mieleni vangiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti